Höh, soittivat poliisista, että ei minua tarvitakaan siellä. Kerroin nauhoituksestani ja sanoivat, että eivät tarvitse sitäkään: heillä on "koko show" valvontakameravideolla.
Olen pettynyt, koen itseni mitätöidyksi. Melkein loukkaannuin siitä, että käyttivät tapahtumasta sanaa show.
Miksi ihmeessä ei lehdissä ollut tästä mitään. Luulisi, että pankkiryöstö (tosin vain yritys) Helsingin kantakaupungissa olisi uutiskynnyksen ylittävä asia. Vai onko niin, että jos (kun) kyseessä oli joku hullu, niin uutisoinnilla ei haluta yllyttää muita hulluja vastaaviin tekoihin. Olisiko media oikeasti niin vastuullista?
Siitä huolimatta tekee mieleni vetää esiin entisen poliitikon legendaariset sanat: kansalla on oikeus tietää. No, minähän olen kertonut asiasta teille (yksinoikeudella, näköjään). Silti tuntuu, että tämä asiaa jää jotenkin keskeneräiseksi. Kiinnostaisi kyllä tietää tuosta ihmisestä jotain, hänen taustastaan. Ja siitä mitä hänelle tämän jälkeen tapahtuu.
Mietin soittamista sinne kriisiryhmään, mutta ei sekään tunnu oikealta, kun en koe itselläni olevan mitään todellista tarvetta siihen. Ehkä vedän esiin vielä toisen legendaarisen poliitikon reseptin: yönylinukkumisen. Katsotaan millaisena aurinko huomenna nousee.
Olin aamupäivällä, joskus vähän kymmenen jälkeen, pankissa istumassa numerolappu kädessä jonottamassa palvelutiskille, kun sisään tulee pitkään tummaan, ylisuureen takkiin pukeutunut mies.
Hän näyttää vaatteidensa ja sekaisin olevien hiustensa perusteella laitapuolen kulkijalta, juopoksi hänet oletan. Vaikutelmaani tukee muovikassi, joka hänellä on kädessään. Mies ei selvästikään kuulu pankkimaisemaan. Mies tulee minun ja kassojen väliin, laittaa kätensä kassiinsa ja ottaa sieltä – pistoolin! (en tätä kirjoittaessanikaan vielä tiedä oliko pistooli oikea ja toimiva vai ei, mutta ainakin minun epäasiantuntevissa silmissä se näytti oikealta)
Hän huutaa: "Kädet ylös! Tämä on ryöstö!" Sen jälkeen sanoo jotain kassalle.
Sydämeni kiihdyttää sataanviiteenkymppiin. Mies on huvittavan näköinen ja puhuu vähän sössöttäen, en tiedä pitäisikö tilanteesta olla peloissaan vai huvittunut. Kehoni valitsee pelkäämisen.
"Ylös seisomaan, tämä ei ole mikään lepokoti!", mies huutaa minulle ja vieressäni istuvalle vanhalle naiselle. Nousemme ylös, nainenkin iäkkyydestään huolimatta nopeasti.
Kaivan taskusta puhelimeni esiin. Ymmärrän kuitenkin nopeasti, että poliisille soittaminen huomaamatta olisi vaikeaa ja ennen kaikkea vaarallistakin. Laitan sen sijaan jostain syystä puhelimeni nauhurin päälle. Mies huomaa, että räplään jotain ja osoittaa parin sekunnin ajan pistoolillaan minua suoraan. Yritän olla niin rauhallinen kuin pystyn ja pian mies keskittyy taas kassaan ja sanoo jotain josta en saa selvää.
Mies ei ole peittänyt kasvojaan mitenkään. Hän on ehkä reiluissa viisissäkymmenissä, hiukset ovat vaaleahkot, hennot ja jonkin verran kiharat, kasvot vähän punertavat, partaakin on. Mustan takin alta näkyvät lenkkitossut. Mies muistuttaa kasvoiltaan jonkin verran Neil Hardwickia.
Kun mies on ojentanut kassinsa kassalle, hän alkaa puhua pankissa olijoille: "Älkää kuvitelko että minä en pysty ampumaan ihmistä, koska kyllä minä pystyn. Olen harjoitellut ampumista joka päivä. Kaksi tuntia päivässä. No joka arkipäivä, melkein. Sanotaan neljä päivää viikossa keskimäärin. (… tässä välissä on jotain epäselvää mitä en saa purettua nauhalta, puhuu ilmeisesti toiseen suuntaan…) Minä pystyn ampumaan reiän hernesoppatölkkiin kymmenen metrin päästä. Kahdeksan kertaa kymmenestä. Jos olen nukkunut hyvin edellisenä yönä. Tarkoitan sitä isompaa tölkkiä, josta saa litran, jos siihen lisää tölkillisen vettä. Olen kokeillut myös sillä pienemmällä tölkillä aikoinaan, mutta nämä isommat…"
Mies huomaa ulkona jotain ja lopettaa äkisti. Näen pankin ulkopuolella kolme poliisiautoa. Mies ryntää ulos ja eikä ehdi kuin muutaman metrin pankin ovesta, kun hän jo on maassa usean poliisin kiinni pitämänä. Pankissa olijat ovat hiljaa ja katsovat toisiaan. Hämmennyksen tunne on valtava. Henkilökunnasta tulee yksi naisvirkailija asiakastilaan ja kerää kaikki asiakkaat samaan paikkaan. Muutkin henkilökunnan jäsenet alkavat puuhata jotain. Saan sen kuvan, että tällaisia tilanteita on harjoiteltu ja jokaisella on oma tehtävänsä.
Kyllähän lehdistä on toki pankkiryöstöistä lukenut, mutta en silti ole koskaan kuvitellut, että joutuisin sellaista itse todistamaan. Poliisista soitettiin minulle iltapäivällä, halusivat minut asemalle antamaan lausunnon huomenna tiistaina. Myös jostain kriisiryhmästä soitettiin ja kysyttiin tulisinko johonkin "purkukeskusteluun" asian tiimoilta. Kun kerroin, etten koe tarvetta sellaiseen, yrittivät vielä houkutella mukaan sanoen, että jälkitilanne saattaa akutisoitua (?) vasta useamman päivän päästä. Otin heidän puhelinnumeronsa ylös ja nainen vaikutti tyytyväiseltä.
